Numerot yksinkertaistavat käsitystä musiikkialan syrjinnästä

Uusi kyselytutkimus totesi huhtikuussa, että yhdenvertaisuus musiikkialalla on parantunut. Prosenttilukuihin nojaava tutkimus ei kuitenkaan huomioi sitä, että eriarvoisuus voi olla myös näkymätöntä. Musiikin rasismia tutkinut Kim Ramstedt huomauttaa kirjoituksessaan, että määrällinen tutkimus ja numerot saattavat antaa kuvan mekaanisesta objektiivisuudesta. Yleinen mielipide ei ole olemassa valmiina odottamassa mittaamista, vaan se rakentuu kyselyn ja sen metodologisten valintojen kautta.

Jotkut syrjinnän muodot ovat piileviä ja vaikuttavat muusikon työmahdollisuuksiin. Kuva: Wikimedia Commons.

Kuinka monta selvitystä tarvitaan?

Huhtikuussa 2025 musiikkialan keskeiset järjestöt Teoston johdolla julkaisivat teettämänsä kyselytutkimuksen tulokset yhdenvertaisuudesta musiikkialalla. Tutkimusraportissa todetaan, että yhdenvertaisuus on paranemassa pikkuhiljaa. Data joihin tämä tulkinta nojaa on se, että vastaajista 53 prosenttia koki alan yhdenvertaiseksi, kun vastaava luku viime vuonna oli 49 prosenttia. Kyseessä on siis subjektiivisia mielipiteitä monisyisestä ilmiöstä, jota kyselyn tekijöiden tavoittamat vastaajat ovat tulkinneet haluamallaan tavalla. Tämä sai minut pohtimaan kyselytutkimuksen tiedon laatua. Miksi edelleen vallitsee sellainen käsitys, että numerot ja määrälliset tutkimukset olisivat luotettavampia tai täsmällisempiä kuin sanat ja laadullinen tutkimus? Minkälaista tietoa konsulttiyrityksen kyselytutkimus oikeastaan tuottaa, ja toisaalta miksi musiikintutkijoiden laadullinen tutkimus ei ole laajemmin alan toimijoiden käytössä?

Keneltä kysytään? Mitä kysytään?

Arvostan sitä, että musiikkiala teetti koko joukon voimin tutkimuksen ja pyrkii selvittämään alalla esiintyviä epäoikeudenmukaisuuksia. Tarkoitukseni ei ole kritisoida aloitetta, vaan herättää keskustelua eri tiedon muodoista, niiden haasteista ja saavutettavuudesta. Määrällisen tutkimuksen tulokset ovat kuitenkin helposti kyseenalaistettavissa — usein jopa helpommin kuin läpinäkyvän laadullisen tutkimuksen, jossa tutkimusprosessi ja argumentointi avataan lukijalle ja kerrotaan, miten tiettyihin päätelmiin tullaan. 

Sosiologi Pierre Bourdieun essee vuodelta 1972 kertoo jo otsikossaan hänen suhtautumisestaan kyselytutkimuksiin: "Public opinion doesn’t exist" (yleistä mielipidettä ei ole olemassa). Tekstissä hän esittää kolme keskeistä kritiikkiä mielipidekyselyihin. Vaikka Bourdieun konteksti on erilainen – 1970-luvun Ranska, poliittiset mielipiteet ja yhteiskuntaluokat – hänen kritiikkinsä on sovellettavissa laajemminkin kyselytutkimuksiin.

"Jopa vähemmistöasemassa oleva ihminen, joka kokee syrjintää monin tavoin, ei itse aina tunnista kaikkia eriarvoisuuden muotoja."

Ensinnäkin Bourdieun mukaan kyselytutkimukset olettavat, että jokainen kykenee muodostamaan mielipiteen jostain asiasta. Kuten Bourdieu toteaa, tämä kuulostaa toki epädemokraattiselta, sillä kaikilla pitäisi olla mahdollisuus osallistua. Samalla kritiikki ennakoi jo 1970-luvun alussa nykyaikaa, jossa mielipiteet ovat ottaneet tutkitun tiedon paikan. Henkilö, jolla ei ole mitään kokemusta eriarvoisuudesta tai syrjinnästä, joka on etuoikeutetussa asemassa ja jonka lähiympäristö koostuu samankaltaisessa asemassa olevista, ei välttämättä osaa tunnistaa tai muodostaa mielipidettä aiheesta. Sen sijaan ihminen, joka kokee syrjintää ja joka on uransa aikana joutunut toistuvasti navigoimaan esteiden läpi, voi tarjota tiedon kannalta arvokkaamman näkökulman. Kun kyselyssä vastaaja raportoi alan olevan yhdenvertainen, pitää huomioida, että se kertoo myös eriarvoisuuden näkymättömyydestä, eikä pelkästään sen poissaolosta.

Jopa vähemmistöasemassa oleva ihminen, joka kokee syrjintää monin tavoin, ei itse aina tunnista kaikkia eriarvoisuuden muotoja. Jos hän kokee kaltoinkohtelua, voi olla vaikeaa todistaa, että kyseessä on järjestelmällistä syrjintää. Jotkut syrjinnän ja epäoikeudenmukaisuuden muodot ovat piileviä — ne voivat tapahtua suljettujen ovien takana, eivätkä välttämättä tavoita suoraan syrjittyä henkilöä, vaikka ne vaikuttaisivat hänen työmahdollisuuksiinsa ja -olosuhteisiinsa. Rasismintutkija Philomena Essed (1990) on arjen rasismin tutkimuksessaan havainnut, että ei-valkoiseksi rodullistettu ihminen, joka kokee kerta toisensa jälkeen epäoikeudenmukaista kohtelua, saattaa pitkään yrittää uskoa kokemuksen olevan sattumaa, kunnes vasta usean toiston jälkeen ja viimeisenä vaihtoehtona alkaa epäillä, että kohtelu johtuu hänen rodullistetusta asemastaan.

Musiikkialan yhdenvertaisuuskyselyn raportissa toki todetaan, että syrjinnän raportoimisen kynnys on korkea. Samalla on kuitenkin todettava, että kynnys mainita syrjintää kyselytutkimuksen vastauksissa on myös korkea — erityisesti, jos syrjinnän kokemusta ei tunnisteta, jos toistuvia toiseuttamisen muotoja ei määritellä syrjinnäksi tai jos syrjintä on kokonaan piilossa.

Toinen Bourdieun esittämä kritiikki kyselytutkimuksiin liittyy siihen, että ne olettavat jokaisen mielipiteen olevan yhtä tärkeä. Jotta kyselyllä saavutetaan tarkempaa tietoa eriarvoisuudesta, tulisi ensisijaisesti keskittyä niiden näkemyksiin jotka sitä kokevat. Ei ole tiedontuottamisen kannalta hyödyllistä, että valta-asemassa olevat ihmiset — esimerkiksi valkoiset cisheteromiehet — jotka eivät tunnista tai ole havainneet syrjintää alalla, raportoivat siitä, ettei syrjintää ole. Kun heidän näkemyksensä kuitenkin huomioidaan kyselyssä ja se vaikuttaa prosenttilukuihin, muodostuu harhaanjohtava määrällinen tulkinta siitä, kuinka paljon tai vähän eriarvoisuutta alalla esiintyy. Laadullisen ja määrällisen tutkimuksen yhdistelmä, jossa ensin tunnistetaan syrjinnän muodot ja vasta sen jälkeen esitetään täsmällisiä kysymyksiä niille, jotka kokevat syrjintää, tuottaisi täsmällisempää tietoa. Ristiintaulukoinnilla näitä näkökulmia voidaan toki jossain määrin tavoittaa määrällisesti, mutta syrjinnän määritelmät ja analysoitavat kategoriat tulisi huomioida jo tutkimuksen asetteluvaiheessa.

Tähän liittyen myös kyselyssä käytetyistä käsitteistä voi olla erilaisia näkemyksiä. Yhdenvertaisuus tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Jos tutkittavia käsitteitä ja ilmiöitä ei määritellä tai avata vastaajille, jää heidän vastuulleen päätellä, mitä syrjinnällä tarkoitetaan, mitä pidetään yhdenvertaisuutena ja mitä ei. Valitettavasti esimerkiksi monella on rasismista yleisesti hyvin kapea käsitys — se ymmärretään usein pelkästään suorana vihan ilmaisuna, vaikka siihen liittyy paljon muuta. Rasismi on yhteiskunnan rakenteisiin juurtunut järjestelmä, joka ilmenee monin eri tavoin musiikkialalla  ympäristöstä ja genrestä riippuen. Näitä eri muotoja moni ei välttämättä tunnista rasismin tai eriarvoistamisen ilmentymäksi. Kyselytutkimus saattaa tiivistää monimutkaiset kokemukset helpoiksi numeroiksi, mikä yksinkertaistaa todellisuutta — ellei jopa vääristä sitä.

Määrällisen tutkimuksen prosenttiluvuista voi muodostua harhaanjohtava tulkinta siitä, kuinka paljon eriarvoisuutta alalla esiintyy. Kuva: Wikimedia Commons.

Tutkimus tilattiin myynnin kehittämiseen erikoistuneelta konsulttiyhtiöltä

Bourdieun viimeisen kritiikin voi tulkita laajempana, kokonaisvaltaisempana kritiikkinä kyselytutkimuksia kohtaan. Hän kyseenalaistaa ajatuksen, että esittämällä sama kysymys usealle ihmiselle voitaisiin tuottaa yleinen käsitys jostakin asiasta. Yleinen mielipide ei ole olemassa valmiina odottamassa mittaamista, vaan se rakentuu kyselyn ja sen metodologisten valintojen kautta. Kyselytutkimus ei paljasta todellisuutta, vaan rakentaa sen, mitä pidetään todellisena ja merkityksellisenä. Määrälliseen tutkimukseen liittyy monia ns. tutkimusharhoja tai -vääristymiä (engl. bias), jotka tulisi tunnistaa tutkimuksen jokaisessa vaiheessa — suunnittelusta tulkintaan. Bourdieun yllä esittämät kritiikit voidaan myös ymmärtää tällaisina tutkimusharhoina. Lääketieteen tutkijat Bernard C.K. Choi ja Anita W.P. Pak (2005) ovat listanneet kyselytutkimuksiin liittyviä harhoja noin 50 kappaletta, joista moni vaikuttaa myös musiikkialan yhdenvertaisuuskyselyyn. Nostan tässä esiin kaksi esimerkkiä.

Ensimmäinen on vapaaehtoisuusharha, joka tarkoittaa sitä, että kysely ei välttämättä tavoita niitä, jotka todella kokevat syrjintää. Ne, jotka vapaaehtoisesti hakeutuvat vastaamaan kyselyyn, eivät välttämättä edusta kattavasti väestöä tai alan kokonaisuutta. Musiikkiala voi monin tavoin olla ulossulkeva tietyille ihmisryhmille — genrestä ja toimintaympäristöstä riippuen. Ne, jotka eivät sovi vallitseviin muotteihin ja normeihin, toimivat usein instituutioiden ulkopuolella, eivätkä siksi ole saavutettavissa alan vakiintuneiden rakenteiden tutkimuksessa.

Tutkimuksen tekijöillä ja tilaajilla on myös vaikutus siihen, kuka kyselyyn vastaa. Jos kyselyä ei ole suunniteltu sellaisen tahon toimesta, joka ymmärtää ja tuntee epäoikeudenmukaisuuden ilmentymiä, vääristymät korostuvat ja kertaantuvat. Mikäli vastaaja ei koe, että kysyjä edustaa häntä, tai hänen mielestään kysymyksen asettelu ei tavoita hänen kokemustaan, saattaa hän kokea kyselyyn vastaamisen turhaksi. Kriittisessä (mustassa) feministisessä tutkimusperinteessä (ks. esim. Haraway 1988; Collins 1998) korostetaan, että se, kuka tutkii, on yhtä tärkeää kuin se, mitä tutkitaan. Tieto tuotetaan aina jostakin positiosta käsin — niin myös määrällinen tieto. Voimme siis kysyä, ovatko  "asiakaskokemuksiin" ja "myynnin kehittämiseen" erikoistuneen tutkimustoimiston konsultit oikeat ihmiset tuottamaan tietoa yhdenvertaisuudesta. Mikäli ihmisarvon ja perusoikeuksien edistäminen nähdään tutkimuksenasettelussa ensisijaisesti myynnin ja asiakaskunnan kasvattamisen välineenä, se heijastuu myös tuloksissa. Asiakkaiden ja myynnin lisääminen ei ole sama asia kuin yhdenvertaisuuden tai moninaisuuden edistäminen — samat äänet saattavat ainoastaan moninkertaistua.

"Mikäli vastaaja ei koe, että kysyjä edustaa häntä, saattaa hän kokea kyselyyn vastaamisen turhaksi."

Tästä päästään toiseen harhaan, joka tulee tutkijoiden puolelta — nimittäin havaitsemisharha ja mahdollisesti vahvistusharha. Tutkimusraportissa todetaan, että “syrjintää tai epäasiallista kohtelua esiintyy eniten genreissä: (1) rap, hiphop, r’n’b, (2) mediamusiikki, (3) pop sekä (4) klassinen musiikki, nykymusiikki ja taidemusiikki”. Raportti siis listaa järjestyksessä alat eriarvoisuuden määrän perusteella. Tällainen tulkinta kuitenkin sekoittaa keskenään tietoisuuden ja todelliset olosuhteet. On mahdollista, että hiphopin parissa työskentelevät ovat erityisen tietoisia yhteiskunnallisista epätasa-arvoista — johtuen genren suosiosta marginalisoituneiden yhteisöjen keskuudessa — ja siksi he tunnistavat ja raportoivat epätasa-arvoa herkemmin.

Toisaalta myös yleiset stereotypiat ja harhakuvat genrestä väkivaltaisena tai naisvihamielisenä on saattanut vaikuttaa tutkijoiden tulkintaan. Tulos on siis vahvistanut heidän käsitystään genrestä ja täten vastauksia ei sen enempää käsitellä tai tulkita. Korkea raportointi saattaa kuitenkin kertoa pikemminkin aktiivisesta epätasa-arvon tunnistamisesta ja käsittelystä — mahdollisesti jopa kehityksestä ja kriittisestä reflektiosta — eikä huonommista olosuhteista. Muissa genreissä saattaa esiintyä enemmän ongelmia, mutta koska niissä on edustettuna myös enemmän normatiivisia identiteettejä, jotka eivät tunnista eriarvoisuutta tai ne ovat normalisoituneita osaksi genren perustaa, niistä ei kyselyssä raportoida. Tämä eri ihmisryhmien edustus genreissä voi itsessään johtua erilaisista poissulkemisen mekanismeista ja on oma syrjinnän muotonsa. Tarkempi ristianalyysi genrejen, yhteiskunnallisten kategorioiden, identiteettien ja eri syrjinnän muotojen välillä voisi paljastaa, miten jotkut tyylit ovat sukupuolittuneita tai rodullistettuja. 

Eli jos kyselyn vastaukset voidaan oikeastaan tulkita täysin päinvastaisiksi, miksi luotamme numeroihin enemmän kuin sanoihin? Kuten Theodor M. Porter (1995) toteaa kirjassaan Trust in Numbers, numerot saavat tiedon vaikuttamaan puolueettomalta ja täsmälliseltä. Ne edustavat ajatusta mekaanisesta objektiivisuudesta, jossa pyritään minimoimaan ihmisten tekemät arviot nojautumalla sääntöihin, kaavoihin ja laskelmiin. Porterin mukaan tilastoihin ja numeeriseen tietoon nojaaminen on historiallisesti toiminut vallan välineenä erityisesti silloin, kun luottamusta on syytä epäillä ja päätöksiä täytyy perustella julkisesti. Toteama "53% kokee musiikkalan yhdenvertaiseksi" on totuusarvoltaan sama kun virke "jotkut ihmiset eivät ole tunnistaneet sitä minkä he ymmärtävät eriarvoisuudeksi musiikkialalla". Numeroilla ilmaistuna se silti vaikuttaa täsmälliseltä ja luotettavalta tiedolta. Numerot eivät vaadi lisäselvityksiä siitä, kuka tähän tulokseen on tullut siinä missä sanallinen ilmaisu herättää kysymään kuka väittämän takana seisoo. Tämä kertonee sen, miksi alan toimijat haluavat numeerista dataa päätöksenteon tueksi — vaikka sen luotettavuus on helposti kyseenalaistettavissa tai osoitettavissa virheelliseksi.

Mistä oikeanlaista tietoa?

Toki myös laadullisessa ja tieteellisessä tutkimuksessa on paljon kritisoitavaa. Kyseenalaistan päivittäin osana tutkijan työtäni aikaisempia tutkimuksia. Tieteellisessä tutkimuksessa tieto rakennetaan aina aiemman tiedon päälle ja vanhaa tietoa pyritään jatkuvasti kehittämään ja tarkentamaan. Tämä tehdään läpinäkyvästi ja avoimesti. Musiikintutkimuksen alalla voitaisiin myös tehdä huomattavasti enemmän yhdenvertaisuuden edistämiseksi, sen sijaan että kilpaa ylistetään jo kanonisoituja merkkiteoksia ja tekijöitä.

Oletetaan kuitenkin, että musiikintutkimuksen tai jonkin muun tieteenalan piirissä on olemassa relevanttia ja käyttökelpoista tietoa, josta olisi konkreettista hyötyä musiikkialan yhdenvertaisuuden edistämisessä. Miksi tätä tietoa ei hyödynnetä tai miksi se ei tavoita alan toimijoita tiedeyhteisön ulkopuolella?

Yksi keskeinen syy liittyy akateemisen maailman rakenteisiin ja siinä, mitä norsunluutornien sisäpuolella pidetään merkityksellisenä. Tutkijoiden työura ja meriitti perustuvat pitkälti vertaisarvioitujen tieteellisten artikkeleiden julkaisemiseen. Yleistajuisia, suurempaa yleisöä tavoittavia tekstejä julkaistaan harvemmin — ja niitä ei useinkaan arvosteta akateemisina ansioina. Tieteelliset tutkimukset ovat usein maksumuurien takana ja siksi monelle tavoittamattomissa. Laadulliset analyysit jäävät helposti myös akateemisen jargonin ja teoreettisen kielen vangiksi, jolloin ne eivät avaudu niille, jotka työssään todella tarvitsisivat niistä kumpuavaa tietoa tai näkökulmaa. Teoriat voivat pyörryttää kenet tahansa, jos niitä ei kytketä konkreettiseen sovellettavuuteen.

"Tarvitsemme lisää yhteistyötä tutkijoiden ja musiikkialan organisaatioiden välillä."

Aktivistiset tutkijat ja julkisten, avoimempien tutkimusmenetelmien kannattajat korostavat tutkijoiden yhteiskunnallista vastuuta ja roolia myös julkisina keskustelijoina (ks. Ramstedt & Välimäki 2025). Haasteena on kuitenkin se, että tällaiset tutkijat saatetaan helposti leimata ideologisiksi toimijoiksi, joilla on poliittinen agenda — toisin kuin esimerkiksi kaupallisten tutkimuslaitosten konsultit, joiden prosenttiluvut esitetään neutraalin ja objektiivisen tiedon nimissä. Markkinatalous on mitä suurimmissa määrin ideologinen kenttä.

On hyvin mahdollista, että yhdenvertaisuus musiikkialalla on edistynyt. En kuitenkaan usko, että Vastakaiku-tutkimustoimiston raportti tätä uskottavasti osoittaa — eikä ainakaan kerro, missä kohdin tai millä osa-alueilla edistystä on tapahtunut. Uskon, että jokaisessa genressä esiintyy omanlaistaan syrjintää — erilaisia muotoja ja mekanismeja, jotka voivat jäädä piiloon, jos niitä ei tunnisteta tai osata sanoittaa. Yhdenvertaisuus on voinut lisääntyä juuri hiphopin kentällä, jossa raportin mukaan esiintyy eniten eriarvoisuutta. Tämän ilmeisen vääristymän pitäisi herättää kysymään, mikä kyselytutkimusten funktio ja totuusarvo on ja löytyykö parempia tapoja tuottaa tietoa musiikkialan yhdenvertaisuudesta.

Yksi asia on varma. Tarvitsemme lisää yhteistyötä tutkijoiden ja musiikkialan organisaatioiden välillä. Tieto ei ainakaan yhdenvertaisuuden saralla tällä hetkellä kulje sujuvasti suunnasta toiseen. Sen sijaan, että käsitykset yhdenvertaisuudesta nojaavat konsulttien näennäisen täsmällisiin lukuihin, meidän tulisi etsiä yhdessä keinoja tuottaa moniulotteisempaa, syvempää ja käytännöllisempää tietoa yhdenvertaisuuden edistämiseksi.

Kim Ramstedt on Helsingin yliopistoon affilioitunut musiikkiin, mediaan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuteen erikoistunut tutkija ja kouluttaja. Hän on tutkinut erityisesti rasismia musiikin alalla, josta hän myös on järjestänyt kursseja, luentoja ja työpajoja eri yliopistoissa ja organisaatioissa.

Lähteet

Bourdieu, Pierre (1979) "Public opinion doesn’t exist". Communication and class struggle: I, Capitalism, Imperialism. Toim. Armand Mattelart & Seth Sieglaub. New York: International General.

Choi, Bernard C.K. & Pak, Anita W.P. (2005) "A catalog of biases in questionnaires". Preventing chronic disease 2:1.

Collins, Patricia Hill (1998) Fighting words: Black women and the search for justice. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Essed, Philomena (2008) "Everyday Racism". A Companion to Racial and Ethnic Studies. Toim. David Theo Goldberg & John Solomos. Malden: Blackwell, 202–216.

Haraway, Donna (1988) "Situated Knowledges: The Science Question in Feminism and the Privilege of Partial Perspective". Feminist Studies 14:3, 575–599.

Ramstedt, Kim & Välimäki, Susanna (2025) "Introduction: The Activist Turn in Music Research". Music, Research, and Activism: Prospects and Projects in Northern Europe. Toim. Kim Ramstedt, Susanna Välimäki, Kaj Ahlsved & Sini Mononen. Bristol & Helsinki: Intellect & Suoni. 

Theodore M. Porter (1995) Trust in Numbers: The Pursuit of Objectivity in Science and Public Life. Princeton: Princeton University Press.

Tutkimustoimisto Vastakaiku (2025) "Musiikkialan yhdenvertaisuusbarometri 2025: Raportti yhdenvertaisuuskyselyn tuloksista". Musiikkiala.fi