”Tässä ollaan tarinan äärellä” – Markus Virtanen kertoo säveltäjä Ann-Elise Hannikaisesta

Pianisti ja väitöstutkija Jenna Ristilä soittaa tohtorikonsertissaan Nainen, Maailma kaksi Ann-Elise Hannikaisen (1946–2012) aiemmin esittämätöntä pianoteosta. Säveltäjä, musiikintutkija ja musiikkitoimittaja Markus Virtanen kertoo Ristilälle teosten taustoista ja Hannikaisen tutkimisesta. Hannikainen on Suomessa käytännössä unohdettu muun muassa hänen myöhäisromantiikasta ammentavan sävellystyylinsä takia.

Ann-Elise Hannikainen koki itsensä romanttiseksi säveltäjäksi, joka oli syntynyt väärälle vuosisadalle. Kuva: Ann-Elise Hannikaisen arkisto.

Ahtaudumme Markus Virtasen kanssa pienenpieneen, kalusteita pursuavaan kokoushuoneeseen Sibelius-Akatemian N-talolla. Puolitoista tuntia hujahtaa vauhdilla Virtasen kertoillessa Ann-Elise Hannikaisen värikkäästä elämästä. Tuumin äänitystä litteroidessani, että aiheesta pitäisi kirjoittaa romaani tai kuunnelmasarja haastattelun sijaan – niin moni sivujuonne ja tarina ei mahdu mukaan tekstiin.

Hannikaisen persoona teki Virtaseen lähtemättömän vaikutuksen

Markus Virtanen on syventynyt säveltäjä Ann-Elise Hannikaisen elämään ja tuotantoon jo useiden vuosien ajan. Virtanen (2016) kirjoitti Hannikaisesta ensin pro gradu -tutkielman Helsingin yliopistoon. Se oli Virtasen mukaan ”perinteinen elämänkaari- ja tuotantokatsaus”. Tällä hetkellä Virtanen kirjoittaa Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa artikkeliväitöskirjaa, jonka myötä tutkimus on laajentunut reseptiohistorian, sukupuolen- ja kulttuurintutkimuksen alueille.

Kun kysyn Virtaselta, miten hän päätyi tutkimaan säveltäjä Ann-Elise Hannikaista, Virtanen toteaa, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Ann-Elise Hannikainen tuli vuonna 2008 vieraaksi Virtasen ja Martti Laitisen radio-ohjelmaan Klassinen ilta. Kyseessä oli maanantai-iltaisin Lähiradiossa lähetettävä ohjelmasarja, jonka suorissa lähetyksissä vieraili aina joku suomalainen säveltäjä. Virtanen ja Laitinen soittivat jutustelun lomassa vieraansa musiikkia. 

Ohjelmassa vieraillessaan tuolloin 62-vuotias Hannikainen teki ”hyvin ikimuistoisen ja lähtemättömän vaikutuksen”, Virtanen kertoo. ”Hän oli eksoottinen, näin suoraan sanottuna. Hänen jutuissaan vilisivät Salvador Dalít ja Pablo Picassot… Minulla oli orastava käsitys siitä, että tässä ollaan tarinan äärellä. Tässä on jotain jännittävää, jotain, jota ei ole kerrottu kenellekään. Halusin kuulla lisää, halusin olla kertomassa tätä tarinaa.”

Markus Virtanen on omistautunut Ann-Elise Hannikaisen tutkimiseen. Kuva: Eva Anundi.

Virtasta kiinnostaa esimerkiksi se, miten Hannikaisen kautta voi ymmärtää tuon ajan suomalaista musiikkikulttuuria. Virtasen (2021) ensimmäinen artikkeli keskittyy Hannikaisen pianokonserton vastaanottoon ja tarkastelee sitä, millainen musiikki olisi ollut suotavaa vuoden 1976 Helsingissä. Konserton arvostelut kertovat epäsuorasti siitä, millaisia esteettisiä ihanteita ja arvoja siihen aikaan Suomessa oli.

Virtanen tutkii myös sitä, kuinka Hannikainen on kohdattu säveltävänä naisena. Tähän liittyy vahva aktivistinen ote, halu tehdä näkyväksi ei vain tiettyä säveltäjää vaan myös se, ”miten tätä säveltäjää on kuultu ja katsottu”, Virtanen tiivistää.

Hannikaisen nuottiaineisto matkusti mantereiden välillä

Säveltäjä ja pianisti Ann-Elise Hannikainen (1946–2012) varttui diplomaattiperheessä, joka vietti hyvin kansainvälistä elämää. Hannikaisen ensimmäinen sävellys Teema ja neljä muunnelmaa (1966) on sävelletty Perussa, jossa Hannikaisen isä toimi suurlähettiläänä. Hannikainen aloitti sävellysopintonsa Perussa itävaltalaisen Rodolfo Holzmannin johdolla, jolle myös Teema ja neljä muunnelmaa on omistettu.

Teemasta ja neljästä muunnelmasta on säilynyt vain yksi käsin mustekynällä kirjoitettu nuotti, ei yhtään luonnosta. On todellinen ihme, että nuotin kaikki sivut ovat säilyneet, sillä Hannikainen muutti lukemattomia kertoja kappaleen säveltämisen jälkeen. Nuotit matkasivat ensin rahtilaivalla Perusta Italiaan, sieltä rautateitse Suomeen, seuraavaksi Espanjaan ja lopulta takaisin Suomeen, missä Hannikainen ehti asua kolmessa eri osoitteessa. Lopulta nuotit päätyivät muiden Hannikaisen papereiden seassa varastoon Kuhmoisiin, josta Virtanen haki ”pahvilaatikko- ja matkalaukkukaupalla” aineistoa pro graduaan varten kesällä 2013. ”Siinä on ollut aika monta mahdollisuutta aineiston kadota”, Virtanen huokaa. Tällä hetkellä aineistosta noin kolmasosa on lahjoitettu Kansalliskirjaston arkistoon. Loppu seuraa perässä, kunhan se on huolellisesti luetteloitu.

“Kaunis nainen, joka sävelsi pelkkiä variaatioita”

Teeman ja neljän muunnelman jälkeen Hannikainen sävelsi heti perään toisen muunnelmateoksen tullessaan Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan vuonna 1968. ”Säveltäjä Jukka Tiensuu muisti Annen ja sanoi että se oli sellainen kaunis nainen joka sävelsi pelkkiä variaatioita”, Virtanen hymähtää ja intoutuu pohtimaan, mikä säveltäjää variaatioissa kiehtoi. Virtanen vertaa muunnelmien säveltämistä värittämiseen: ”haluun pyöritellä ja tarkastella erilaisissa väreissä ja valoissa sitä samaa asiaa. Kumpuaako se hänen pianistitaustastaan?” Virtanen pohtii. ”Hänhän improvisoi todella paljon ja sitä kautta hänellä on ollut tuntuma tietynlaiseen musiikillisen materiaalin pyörittelyyn.” Hannikaisen Perun aikaista improvisointia on jopa säilynyt kelanauhoille äänitettynä.

Improvisointi pianon ääressä säilyi Hannikaiselle tärkeänä läpi elämän. Soittamisella oli sävellystyössä niin keskeinen rooli, että Virtanen arvelee Hannikaisen lopettaneen säveltämisen silloin kun etenevä reuma heikensi soittokykyä. Tästä kertoo myös tarina Hannikaisten sukuseuran sävellystilauksesta 1990-luvun puolivälissä. Sukuseura halusi Ann-Elisen säveltävän heille oman laulun. Ann-Elise oli tuolloin jo lopettanut säveltämisen, mutta hän silti tarttui tilaukseen ja kirjoitti kirjeessä, että ”nyt vain pitäisi jostain saada piano”, Virtanen kertoo.

Pianonsoitolla oli Ann-Elise Hannikaisen sävellystyössä keskeinen rooli. Kuva: Ann-Elise Hannikaisen arkisto.

Väärällä vuosisadalla syntynyt romantikko

Hannikainen sävelsi pianoteoksen Solemne (1982) reaktiona espanjalaissäveltäjä Federico Morreno Torroban äkilliseen kuolemaan 12.9.1982. Solemnen käsikirjoitus on päivätty vain kuukautta myöhemmäksi. Hannikainen kirjoitti äidilleen Torroban kuoleman koskettaneen häntä syvästi ja kertoi soittavansa Torroballe omistamansa teoksen tämän tyttärelle. Solemnea, kuten Teemaa ja neljää muunnelmaakaan, ei ole Virtasen tietojen mukaan koskaan esitetty julkisesti. Tämä ei Virtasen mielestä kuitenkaan ole merkki siitä, että Hannikainen olisi jotenkin väheksynyt näitä teoksia. Säveltäjälle oli tyypillistä jättää vanha teos taakseen ja siirtyä kohti uutta. ”Hannikainen ei ollut kiinnostunut tai ei osannut, ei halunnut, ei jaksanut, mikä se syy sitten olikin, sellaista koko kaarta missä vietäisiin teos konserttiin ja vielä julkaistaisiinkin jossain. Ja sitten kerrottaisiin jollekin muusikolle, että tällainen teos on olemassa. Hänelle tärkeintä oli säveltäminen itsessään”, Virtanen selittää.

Solemnen syntyaikaan 1980-luvun alussa Espanjassa asuva Hannikainen oli vapautunut säveltäjänä paljon. Ensimmäisten muunnelmateosten uusklassinen tyyli oli vaihtunut moniulotteisempaan ilmaisuun, ja Hannikainen alkoi pianon lisäksi säveltää orkesterille. Hannikaisen laajamuotoisemmat teokset, esimerkiksi 1976 sävelletty pianokonsertto, kiinnittyvät Virtasen mukaan myöhäisromanttiseen kontekstiin. Hannikainen itse koki olevansa romanttinen, jopa siinä määrin että hän kuvasi syntyneensä väärällä vuosisadalla. Pianistinakin hän soitti paljon romanttista ohjelmistoa, kuten Chopinia ja Lisztiä.

Romantiikka liittyy myös Hannikaisen asemaan Espanjan ja Suomen musiikkikulttuurien välissä: ”Hannikaisen musiikki on enimmäkseen espanjalaista siinä merkityksessä, että Espanjassa sellaista musiikkia pystyi tekemään. Espanjassa myöhäisromanttisesta eetoksesta kumpuavan musiikin säveltäminen ja perinne jatkui paljon pidempään kuin Suomessa”, Virtanen kertoo. Hannikaisen tyyli säveltää oli mahdollinen Espanjassa, mutta Suomessa se istui huonosti silloisiin ihanteisiin. ”Ei Hannikaisen musiikkia voinut kirjoittaa osaksi suomalaisen musiikin tarinaa siinä maailmanajassa”, Virtanen tiivistää.

Tämä voi olla yksi syy sille, miksi Hannikaisen teokset on käytännössä unohdettu Suomessa. Virtanen nostaa esiin myös opettajien vaikutuksen soitettavaan ohjelmistoon: ”klassisten muusikkojen koulutus on ollut niin pitkään niin traditiotietoista, ettei siinä kauheasti ole tilaa diplomitasoisille tuntemattomien naisten teoksille”, hän muotoilee.

Ann-Elise Hannikainen sylissään Sisu-koira. Kuva: Ann-Elise Hannikaisen arkisto.

Ei pelkkä säveltäjä

Ann-Elise Hannikaiselle taide ja muu elämä kuuluivat erottamattomasti yhteen. ”Hänellä ei ollut minkäänlaista tarvetta rajata omaa puhettaan tai rakentaa jotain sellaista ammatillista persoonaa, jossa käytäisiin cv:tä vain läpi ja sitten puhuttaisiin analyyttisesti teoksista”, Virtanen toteaa. Musiikin lisäksi Hannikainen suhtautui intohimoisesti myös maalaamiseen ja piti paljon muun muassa hiusmuotoilusta ja eläimistä. ”Ja nyt aion sanoa, että hän piti paljon myös miehistä”, Virtanen lisää ja jatkaa heti, ettei tiedä voiko muotoilla asiaa aivan näin haastattelussa.

Tuomalla esiin muutakin kuin Hannikaisen ammattiminän Virtanen haluaa valottaa sitä elämän moniulotteisuutta, joka usein jää virallisen säveltäjäkuvan taakse piiloon. ”Historiallisen ihmisen todellisuudessa on hirvittävän paljon muitakin ulottuvuuksia, joilla on enemmän tai vähemmän merkitystä myös taiteen tekemiselle”, Virtanen kiteyttää.

Haastattelun lopuksi kysyn, mitä Virtanen toivoo tutkimuksellaan saavuttavansa. Virtanen kertoo toiveensa jo toteutuneen ”moninkertaisesti”, sillä hänelle tärkeintä on ollut se, että Hannikaisen musiikki soisi.

Artikkelin kirjoittaja Jenna Ristilä on pianisti ja väitöstutkija. Hänen taiteellinen jatkotutkintonsa Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa keskittyy suomalaisiin säveltäjänaisiin 1800-luvulta nykypäivään. Kolmen haastattelun sarjassa Ristilä keskustelee Maria Kallionpään, Maleena Linjaman ja Ann-Elise Hannikaista tutkineen Markus Virtasen kanssa heidän sävellyksistään, jotka Ristilä esittää viimeisessä tohtorikonsertissaan 29.1.2026 Helsingin Musiikkitalon Organo-salissa.

Konsertissa kuullaan muun muassa Ann-Elise Hannikaisen aiemmin esittämättömät teokset Teema ja neljä muunnelmaa (1966) sekä Solemne (1982).

Nainen, maailma – maita ja maisemia suomalaisten naisten pianomusiikissa

Jenna Ristilä, piano

Torstaina 29.1.2026 klo 19, Organo, Musiikkitalo

Kirjallisuutta: 

Virtanen, Markus 2016. Säveltäjä Ann-Elise Hannikainen: Säveltäjäntyön ja reseption tarkastelua. Pro gradu -tutkielma. Helsingin Yliopisto. http://hdl.handle.net/10138/173491

Virtanen, Markus 2021. Nukkekodin varpusen moraaliton konsertto: Arvoja, ihanteita ja uuden musiikin kuvia Ann-Elise Hannikaisen pianokonserton lehdistöreseptiossa vuonna 1976. Musiikki 51 (3), 48–73. https://doi.org/10.51816/musiikki.111758

Virtanen, Markus 2023. ”Tottahan toki pidän ruoanlaitosta, mutta mieluiten kuitenkin sävellän”. Säveltävän naisen representaatioita Ann-Elise Hannikaisen aikakauslehtihaastatteluissa. Teoksessa Saijaleena Rantanen, Nuppu Koivisto-Kaasik ja Anu Vehviläinen (toim.), Naiset, musiikki, tutkimus: Ennen ja nyt. DocMus-tohtorikoulun julkaisuja 21. Helsinki: Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 213–244. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-329-329-8

Virtanen, Markus 2025. Daughter and disciple: on gender and male gaze in the Spanish media image of the composer Ann-Elise Hannikainen in the early 1970s. Anuario Musical 79 (518). https://doi.org/10.3989/anuariomusical.2024.79.518